Kuulento

Siitähän se kaikki aina alkaa, kuuntelemisesta.  Vaan eipäs alkakaan.  Jonkun on ensin avattava suunsa ja sanottava jotain, että voi alkaa sen kuuntelemisen.  Kuunteleminen on siis puheelle alisteinen tapahtuma ainakin dialogissa.  Tämän pitemmälle ei päästy, ennenkuin lipsahti tuo hieno sana - dialogi, joka istuu ainakin savolaisen suuhun niin myötäleen mukavasti.  Tialokihan se siihen tulla tupsahti, mutta otetaan se parempaan käsittelyyn sitten toisella kertaa.

Mitä kuuluu?

Mitä minulle kuuluu? Mitä sinulle kuuluu? Mitä meille kuuluu?  Nämä kysymykset nousevat varsin harvoin aidosti kysyjän huulille hektisessä arjessa.  Kukaan ei odota mitään todellista, ehkä se yleisin vartaus riittää; hyvää.  Harvoin kuulee myöskään vastakysymystä; entä sinulle.

Mieleeni on jäänyt eräs käsikirjoituskurssin aamu jolloin esitin tämän kysymyksen läsnäoleville.  Jokainen vastasi sillä hetkellä kuin se tuntui omimmalta.  Viimeisenä parikymppinen naisopiskelija, joka oli hiljaa.  Tiedustelin varovasti tilannetta, jolloin hän kertoi, että olin ensimmäinen ihminen, joka on kysynyt häneltä koskaan, mitä hänelle kuuluu.  Nyt oli minun vuoroni olla hetki hiljaa.

Tuo hetki opetti todella paljon.  Kaikki kaksikymmentä kaksi opiskelijaa olivat täysin läsnä,  kuuntelivat aidosti toistensa kuulumisia ja kertoivat omansa, kun sen hetki oli oikea.  Istuimme suljetussa neliössä, jonka muodosti luokkahuoneen pöydät, joilla jokaisen kannettava tietokone oli odottamassa näytön avaamista kirjoitusharjoituksia varten.  

Joitain vuosia myöhemmin opin, että olimme tehneet Check-In toimen.  Tämän vaikeasti kirjoitettavan sanan oli kuullut aiemmin vain lähtöselvityksessä lentokentällä.  Nyt se oli saanut uuden arvokkaan merkityksen omassa maailmassani.  Aloitimme jokaisen opetusrupeaman kuulostelemalla mitä kuuluu.  Kaikki olivat pääsääntöisesti paikalla ajoissa, jopa aamukahdeksalta.