Taustatarinaa

Suuri kysymys: Mistä aloittaa ja ketä mikäkin kiinnostaa, entä mikä palvelee asiaa?

Juuri nyt, tätä vihdoin pohtimassa, istun kahdennessatoista kerroksessa huoneessa 1204 Tobu Hotel Grande Utsunomiyassa Japanissa paikallista aikaa 13.54 perjantaina 5.6.2026.  Lähtisikö kelaamaan tästä hetkesta alkuhetkeen vai juuri toisin päin, vai poimisiko vain itselle mieleiset palat sieltä täältä pitkin matkaa.  Valitsen mitä tahansa, se pakottaa lukijan hyväksymään järjestyksen tai olemaan lukematta lainkaan tai lukemaan vaikka takaperin.  Katsotaan nyt sitten miten käy.  

Yksi mahdollisuus olisi näin tiimivalmentajalle luonnollinen, eli ne kuuluisat Ian Cunninghamin viisi oppimissopimuksen kysymystä; Missä olet ollut? Missä olet nyt? Minne olet menossa? Kuinka pääset perille? Mistä tiedät olevasi perillä?  Tämä mallihan skaalautuu helposti tilanteen mukaan, mutta ehkä palaan tähän myöhemmin.

Sanotaan, että ihminen luo itse omaa todellisuuttaan.  Näin todellakin on, kun sille vain antaa mahdollisuuden.  Jos juoksee toisten perässä he luovat sen todellisuuden jonka kohtaa.  Useimmiten se ei ole kauas kantavaa ja monesti se tuntuu raskaalta ja uuvuttavalta.  Miksi siis juosta toisten päämäärien perässä, kun omakin on olemassa.

Ikigai

Parin viikon kuluttua tulee täyteen 70. kierros aurinkokuntamme keskustähden ympäri tässä elämässä.  Niin, luit aivan oikein, tässä elämässä.  Onko sitten muita elämiä vai ei, emme varmuudella tiedä, mutta yhä useimmin on alkanut tuntua, että kyllä niitä on ja lisää tulee.  Preesens on kuitenkin se paras hetki, eli tässä ja nyt, niinhän se Sinuhekin perustellen toteaa.  Taidänkin kirjoittaa tämän ensisijaisesti itseäni varten, ehkä niin on paras.

Kaikki mahdolliset ja mahdottomat valinnat elämäni varrella ovat tuoneet minut tänne Utsunomiyaan Marimin syntymäkaupunkiin, johon itse pääsin tutustumaan ensimmäisen kerran 2009 ja ensimmäisen matkani Japaniin tein 2002.  Sen jälkeen monet asiat ovat selkiytyneet ja palaset loksahdelleet kohdalleen, välillä hieman kolahdellenkin, mutta vieden sitä päämäärää kohti, jossa nyt olen.

Entä sitten tämä Ikigai (jap. 生き甲斐). Se on japanilainen filosofinen käsite, joka tarkoittaa vapaasti käännettynä elämän tarkoitusta, elämäniloa tai syytä olemassaoloon. Sana muodostuu kahdesta osasta iki (elää) ja kai (merkitys tai toiveiden toteutuminen). Lyhyesti sanottuna se syy, jonka vuoksi ihminen haluaa nousta aamulla sängystä ylös. Länsimaissa ikigaita kuvataan usein neljän osa-alueen leikkauspisteenä. Ikigain sanotaan löytyvän silloin, kun seuraavat seikat kohtaavat:

1. Intohimo: Mitä rakastat tehdä?
2. Osaaminen: Missä olet hyvä?
3. Ammatti: Mistä sinulle voidaan maksaa?
4. Kutsumus: Mitä maailma tarvitsee?

Lisäksi Japanissa käsitettä ikigai pidetään yhtenä pitkän ja onnellisen elämän salaisuutena. Ikigai ilmenee niin arkipäivän pienissä askareissa kuin suurissa elämänvalinnoissakin.

Nuo neljä kysymystähän ovat meille suomalaisille todella helppoja varsinkin vastata julkisesti.  Niin, harvemmin niitä löytää kenenkään some-tileiltä tai muualtakaan.  Mistä sen sitten tietää onko löytänyt sen oman ikigain.  Tähän on helppo vastata, koska se perustuu omakohtaiseen kokemukseen.  Sen tietää siitä, että ei tarvitse muilta kysellä vastauksia noihin kysymyksiin oman uskon vahvistukseksi.  Sisäinen ääni vakuutta ihan omasta takaa ja siitä seuraa rauhallinen olo eli peruswire.  Ei tarvitse töytäillä enää sinne tänne tuonne, vaan voi rauhassa suunnata huomionsa ja askeleensa sinne minne kuuluukin.  

Tuo neljäs kysymys on itselleni helpoin sanoa ääneen.  Mitä maailma tarvitsee, no sitä, että jokainen löytäisi itsensä.  Uskon ja tiedän voivani auttaa löytöretkellä aidosti sitä haluavia, siinä vastaus kolmanteen kysymykseen. 

Aikoinaan olin lopulta lähdössä merikapteeniksi merille, siksi hakeuduin laivastoon asepalvelukseen hapuiltuani vaikka mihin sitä ennen, jopa insinööriksi ja sairaalafyysikoksikin.  Nyt voi päästää jo röhönaurun, Luojalle kiitos, en päässyt.  Mihin sitten? Asia sai jälleen luontevan käänteen, kun tulevien lasteni tuleva äiti teki ratkaisevan kysymyksen Bulevardian kahvilassa Helsingissä.  Hän, myös tuleva metsänhoitaja, kysyi olenko pannut merkille, että puut eivät kasva merellä.  Tunnistin oitis tämän diskreetin vihjeen ja ura merikapteenina pakeni kauas horisonttiin siinä kahvia siemaillessa.  Sitten se tapahtui, kun lopetin seuraamasta, mihin kaikki kaverit menevät opiskelemaan.  Jotenkin eteeni ohjautui ilmoitus pääsykokeista Jyväskylän Yliopiston opettajankoulutuslaitokseen.  Syntyi välittömästi tunne, että tuonne menen, kävi miten kävi.  Koitti aika ja puin laivaston suntikset päälle ja sitten kohti Suomen Hellaata.  Moniosaiseta pääsykokeet sisälsivät myös opetustuokion oikeille harjoituskoulun oppilaille.  Ennen tätä sai sokkona valita kolmesta tarjolla olleesta aiheesta jonkun, josta opetustuokio tuli kehitellä, siihen oli ehkä kolme varttia aikaa.  Saamassani lapussa luki: Selitä sähkövirta.  Loppu onkin sitten historiaa.  Enää en muista montako sataa hakijaa oli, mutta sisään valittiin 84 hakijaa.  Olin yksi heistä.  Tämä oli ratkaiseva askel ja kerrytti sitä saldoa, joka valmisteli minua tuleviin tehtäviini.  Erikoistuin puheviestintään, kuvaamataitoon ja eritysipedagogiikkaan, tästä yhdistelmästä on ollut todella paljon hyötyä ja iloa kaikkeen mitä olen ollut puuhaamassa. OKL:ssä kaikki aineet arvioitiin asteikolla 1-3, paitsi opetustaito asteikolla 1-5.  Sanottiin, että se opetustaidon arvosana tulee olemaan sitten se kaikkein ratkaisevin, kun töitä haetaan.  Meitä oli kaikkiaan neljä aloittaneista, jotka saimme tuon korkeimman arvion opetustaidossa.  Hain sitten jossain vaiheessa kurillani erästä opettajanvirkaa Jyväskylän lähellä ja sain todeta, että politiikka ratkaisee enemmän kuin mitkään opetustaidon arvosanat.  Minut oli jo kutsuttu toisiin tehtäviin.

Meridieselit

Huomasin, että OKL oli juuri minulle sopiva paikka ja viihdyin hyvin ainakin kaikissa oheisohjelmissa, mutta kaikki hommat tehtiin vaikka sitten pikku tunneilla.  Paljon istuttiin päärakennuksen kuppilassa kavereiden kanssa.  Juotiin kahvia ja poltettiin tupakkia sen minkä kerettiin, puhuttiin mukavia ja naurettiin paljon, meillä oli sanalla sanoen hauskaa.  Ringissä oli paljon ylempikurssialisia joihin tutustuin nopsaan.  Ehkä sitten liikuinkin enemmän itseäni vanhemmassa ja varmaan viisaammassakin seurassa opintojen ajan.  Välillä kävi mielessä, että voisi varmaan hakea vaikka teatterikouluun, sen verran virkistävää oli meno OKL:ssä.  Opintojen loppupuolella kuppilan tädeistä eräs tuli hakemaan minua puhelimeen.  Ei ollut kännyköitä.  Kaikki tunsivat toisensa tai ainakin tietyt tyypit ja kun oli tullut tutuksi, niin joskus voi saada puhelun kuppilan puhelimeenkin sinne keittiön puolelle.  Ihmettelin kyllä, kuka mahtaa soittaa ja millä asialla, koska ei ollut aivan tavallista kuitenkaan, että tätä yhteyttä käytettiin.  Asian täytyi olla siis jotenkin tärkeä.  Puhelimessa oli alumni, johon myös olin tutustunut, hän toimi puheviestinnän laitoksella jonkinlaisena teknisenä assistenttinä, mutta siinä sivussa oli jo perustanut muutaman muun kanssa AV-Viestintä Oy nimisen firman.  Kuulin poikain bisneksistä aina silloin tällöin kuppilassa ja jotenkin salaa haaveilin, että pääsispä mukaan tekemään av-ohjelmia.  Soittaja siis tiedusteli suoraan tulisinko hommiin.  Pyysin tarkentamaan, että niin mihin hommiin.  Käsikirjoittajaa kaipasivat.  Aihe? Meridieselit, vastattiiin.  Eräs suuryritys oli tilaamassa tältä av-firmalta meridieseleitä esittelevän kansainvälisen ohjelman, eikä kukaan osakkaista ymmärtänyt aiheesta juuri mitään.  Tiesivät kuitenkin, että olen rassailut vanhoja autoja, joten minulla olisi riittävä pätevyys.  Toiveeni siis toteutui jälleen.  Ilmoittauduin tehtävään ja sain käyntikorttiini tittelin AV-Toimittaja. 

Käsikirjoittaja

Ymmärsin ja tiesin koneista jonkin verran, koska olin aina laittanut omat autot isältä oppineena, mutta en ollut perehtynyt meridieseleihin, joten en ollut pahoillani, että sen ohjelman lopullista tilausta ei koskaan sitten tullut, mutta tuli paljon muuta.  Samalla aloin opiskella käsikirjoittamista kaikin tavoin.  Etu päässä hankin kaikenlaista kirjallisuutta laajasti aiheesta.  Kotimaista aineistoa oli todella niukasti, joten englanninkielestä alkoi olla todellista hyötyä tässä lajissa, onhan englanti tämän lajin äidinkieli.  Osallistuin myös kursseille, joista Outi Nyytäjän pitämät olivat parhaimpia ja taisi jollakin kurssilla olla Pölösen Markkukin jonkinlaisena assarina, jos oikein muistan.  AV-ohjelma on mainoksen ja lyhytelokuvan välimuoto.  Niitä valmistetaan tilauksesta, johonkin viestinnälliseen tarpeeseen vastiketta vastaan. Useimmiten tilaajina olivat keskikokoiset tai suuryritykset, kunnat, kaupungit, valtionhallinto, järjestöt jne.  Huomasin pian, että opettajankoulutuksessa saatu laaja ylissivistys oli eduksi asiakkaiden kohtaamisessa ja heidän tarpeittensa selvittelemisessä.  Tuntui siltä, että olin saanut unelmatyön.  Sain tutustua mitä ihmeellisimpiin asioihin ja ilmiöihin, penkoa niitä perin pohjin, kirjoittaa käsikirjoituksen, joka sitten toteutettiin näytettäväksi kohderyhmälle.  Pikku hiljaa sain sitten alkaa opetella ohjaamista ja lopulta myös tuottamista.  Näitä asioita harjoittelin kahdeksan vuotta isommissa ja pienemmissä alan yrityksissä ennen kuin perustin oman yrityksen.  Joissakin firmoissa ei ymmärretty, että tietyssä vaiheessa asiakkaat seuraavat tekijöitä eikä laskun lähettäjää.  Tammikuun 15 päivä vuonna 1988 laitoin Oulussa Tuhtotiellä puhelintöpselin seinään vierashuoneessamme kotona, koska liiketiloja ei vielä ollut.  Kerroin tilanteen entisille asiakkaille ja senkin mistä voi tavoitella, jos sellaista tarvetta ilmenee.  Noin puolentoista tunnin kuluttua huomasin, että asiakkaat todellakin seuraavat tekijää.  Image audiovisual ky oli syntynyt ja sai permman startin kuin olin ikinä uskonut tai uneksinut.  Aika pian huomasin ammattia aloittaessani, että pelkkä omatoimisuus ei riitä, vaikka kuinka lukisi ja kokeilisi ja korjaisi, niin tie on liian pitkä kaltaiselleni hätähousulle.  Halusin opettajan.  

Opettaja löytyy

Ehdin olla ensimmäisessä työpaikassa viisi vuotta Jyväskylässä opiskelukaupungissani, joten samalla hävitin sen vähäisen savonmurteen, mitä oli vielä jäljellä opintojen jälkeen.  Pieni yritys, jossa työskentelin koki vaiherikkaita ylä- ja alamäkiä, kunnes se lopulta siirtyi isompiin käsiin.  Paikallisesta aviisista ja Kuopiolaisesta mainostoimistosta tuli sen pääomistajat, eikä mennyt kovin kauan, kun eräänä aamuna firman ovesta asteli reippain askelin asianajaja Erkki Rahkila paikalle ja kertoin firman lopettamisesta.  Samalla hän totesi, että tämän on hänelle kummallisin konkurssi hoidettavaksi, koska firmassa on töitä, työntekijöitä ja toimitusjohtajakin ja kassassa rahaa.  Olimme aivan äimänä kuten arvata saattaa, konsa olimme arvelleet nyt kunnon nousun alkavan uusilla isommilla harteilla, mutta toisin kävi.  Siitä tuli turskaa kaikille, jotka olivat vielä takaamassa firman lainoja.  Minullekin.  Pisnetti on sellaista.  Yhdyspankki tarjosi prosentin korolla pitkäaikaisen lainan, mutta niin pitkään en ajatellut asiaan menevän, eikä mennytkään, mutta se on jo toinen tarina.

Firma oli muuttanut Takalankujalta Laajavuoresta keskelle kaupunkia Pohjolan saneeraamaan kauniiseen vanhaan taloon ja toimi koko toisen kerroken vuokranneena Asemakatu kakkosessa.  Paikat olivat todella mieleiset ja tyylikkäätkin.  Laitekantaa oli uusittu ja tuoreet editointilaitteet liisattu.  Kaikesta piti päästä nyt eroon.  Suomi on pieni maa tässäkin ja sana kulkee nopeasti, eikä mennyt pitkään kun sain soiton Taipalsaarelta.  Soittaja oli kiinnostunut editointiyksiköstämme, mutta emme päässeet siitä sopimukseen.  Kaveri vaikutti kuitenkin mukavalta ja sympaattiselta, joten juttelimme kotvan.  Puhelu päätyi kutsuun tulla käymään Kari Pirilä Ky:ssä.  Puhelun päätyttyä kaivoin kartan esiin ja katsoin missä se sellainen Taipalsaari oikein on.  Sieltähän se löytyi Lappeenrannan tuntumasta, sinne siis.  Sovimme pian ajankohdan pienen perheemme vierailulle ja hurautimme Jyväskylästä Taipalsaaren Kutilaan.  Perillä odotti Kari ja Liisa Pirilä perheineen.  Tie päättyi Saimaan rantaan, jonne Pirilät olivat rakennuttaaneet melkoisen omakotitalon ja sen viereen rakennuksen, jossa oli Karin firman tilat, saunarannassa laituri useammalle paatille ja korkeammalla, kalliolle rakennetusta paviljongista voi ihailla kaikkea ympäristössä.  Hulppea tunnelma teki vakutuksen ja mielessä kävi, että alalla voi näköjään menestyä näinkin.  Tästä alkoi yhteinen ystävyytemme Karin kanssa, mikä jatkuu edelleen, vaikka molemmat olemme jo jättäneet av-hommat taakse, mutta yhdessä koettu ei hevillä unohdu, menemättä yksityiskohtiin voin todeta, että "leffa-allalla" sattui ja tapahtui... kaikenlaista.

Sanotaan, että on oppija on valmis, niin opettaja löytyy, ehkäpä niin kävi juuri tässäkin tapauksessa.  Oli jo sen verran ollut alalla, että jotain oli tullut tehtyäkin ja varmaan joka kerta opittua jotain, mutta samalla tuntui myös jotain aina puuttuvan, enkä osannut selittää itselleni mitä oikein kaipasin, kunnes verho raottui.  Eräällä vierailulla, kun olimme jo tutustuneet, lähdimme kävelemään Karin kanssa Saimaan rantoja ja puhuimme ilmaisusta, dramaturgiasta, aiheesta ja teemasta, ja kaikesta elokuvakerrontaan liittyvästä, paitsi käsikirjoittamisesta.  Sain ensimmäisellä vierailulla Karilta, hänen kirjoittamansa kirjan Elokuvailmaisun perusteet, johon olin tutustunut huolella, pystyin siis seuraamaan Karin kerrontaa kohtuudella.  Pitkien kävelyjen tuloksena aukeni se, mitä olin kaivannut ja samalla tajusin kuinka hutelikossa olinkaan ollut, mutta nyt näin jo itseni pienessä jollassa ilman airoja ylittämässä Atlanttia, jotakuinkin sen verran oli vielä edessä opittavaa ja koettavaa.  Karin rooli omalle kehittymiselleni av-ilmaisun osalta on korvaamaton, opin häneltä ja hänen kanssaan niin paljon.  Myöhempinä vuosina toimin useille Karin tuotannoille käsikirjoittajana, ohjaajana ja tuottajanakin välillä.   Kari on myös taustaltaan opettaja, Rauman seminaarin käynyt kuviksen maikka ja lahjakas kuvataiteilija, sekä henkilö joka tuntee ehkä parhaiten elokuvailmaisun salat.

Kohti yrittäjyyttä

Oma yritykseni sai erinomaisen hyvän startin ja töitä riitti enemmän kuin ehti tehdä. Elettiin 80-luvun hullua loppua, jota olen verrannut monesti vieterivetoiseen herätyskelloon, jonka pärinä kiihtyy kovimmilleen juuri ennenkuin veto loppuu.  Rahamarkkinat olivat vapautuneet ja kaikille pienillekin yrityksille tuputettiin lainoja sen minkä vain kehtasi ottaa, etenkin niitä valuuttakorilainoja.  Mistään takaisinmaksusta ei kukaan puhunut, sitten joskus, sitten joskus.  

Tultuani kutsutuksi Ouluun Sanoma osakeyhtiön LK-Studioon av-tuottajaksi tutustuin pian silloisen rautaruukin palveluksessa olevaan valokuvaajaan ja erinäisten vaiheiden jälkeen olimme molemmat samassa juuri perustetussa uudessa av-firmassa töissä.  LK-Studion väkeä tuli muitakin ja saatiin huippu jengi kasaan. Kunnes omistajapariskunta sai koko porukan kypsymään ja jengi hajosi melko pian.  Siinä yhteydessä perustimme tämän nimikaima Juhan kanssa omat virmat.  Hän mainosvalokuvaamon ja minä sen Image audiovisualin.  Niin oli kiirusta, että puhelimitse tilasimme molemmille autot varusteineen ja niihin Nokian "kannettavat" ja katoille anopinkuljetus boksit.  Autoliike toi tuotteet kotiovelle ja pyysi kuittauksen ja asia oli sillä selvä.  Sitten vielä tietokone, mutta millainen.  Paikallinen yrittäjä Mikro-Kari sai minut vakuuttuneeksi kertomalla, että jos nyt ostan juuri markkinoille tulleen Toshiban kannettavan malli T3200, en enää koskaan tarvitse vaihtaa uuteen, koska levytilaa on käsittämättömästi 40Mb.  Tilasin siis heti sellaisenkin, nyt oli työvälineet koossa, auto, puhelin ja kannettava tietokone.  Entä toimitilat?

Olimme molemmat Oulun Osuuspankin yritysasiakkaita ja pankki oli luvannut apua ja tukea niin ylä- kuin alamäessäkin, siispä pankki löysikin meille Maikkulasta vapaana olevan molemmille yrityksille sopivan kiinteistön kaikkine porealtaineen.  Siellä me sitten aloittelimme reilut kolmekymppiset yrittäjät.  Lopulta paikka tuntui hieman syrjäiseltä ja molemmat löysivät uudet tilat keskustasta.  Oma firma muutti entiseen voudinkonttoriin Kauppurienkatu 9 toiseen kerrokseen.  Sieltä puuttui porealtaat, mutta tilalle saimme loistavan auditoriotilan, neukkarin, työhuoneet, studion ja tarkaamon ja kaiken muunkin tarpeelisen ja kaikki palvelut käden ulottuvilla, kun vain laskeutui kerrkoksen alas päin.   Asiakkaat sitten hissillä vastaavasti päinvastaiseen suuntaan ylöspäin.  Ajan hengen mukaan kaikki pienetkin kunnat alkoivat kysellä av-ohjelmien perään, joilla voisi mainostaa oman kunnan erinomaisuutta.  

Ensimmäinen oman yritykseni tuottama ohjelma olikin sitten Suomussalmen kunnan esittely, mikä sai nimekseen "Tästä me vielä kuullaan...".  Tein siihen pienen tarinan ja varsinainen asia kerrottiin laulaen. Tein lauluun sanat ja nimikaima työntekijäni Juha sävelsi ja soitti banjolla musiikin, Pirilän Kari kuvasi ja editoi, itse toimin ohjaajana.  Ohjelmasta tuli eräällä tavalla ikivihreä ja se räjäytti pankin valtakunnallisessa Media & Message kilpailussa Helsingissä.  Kilpailuohjelmassa se oli ensimmäisen päivän viimeinen esitys ja tunnetusti av-alan janoinen kansa alkoi etsiytyä Kalastajatorpan baariin nähdessään jonkun kuntavideon viimeisenä ohjelmana käsiohjelmassa.  Kun sitten ohjelman musiikki alkoi, porukka pysähtyi ja kääntyi katsomaan, mikäs tämä oikein on ja sitten kaikki takaisin saliin ja lopputekstien aikana jo hurraa huutoja ja raikuvat taputukset päälle.  Ohjelma oli täysin poikkeava totutusta kuntaohjelmien esittelytavasta.  Voitimme sillä Kultaa ja se oli ehdoton yleisön suosikki myös.  Tällainen lämmittää tietenkin hetken, mutta olen aina todennut, että palkintoplaketteja ja kunniakirjoja ei voi kuitenkaan syödä, jotta se siitä. Ainut suurempi reaktio asiasta oli se, että helsinkiläiset alan firmat alkoivat kysellä, että tulisinko heille hommiin, mutta mites minä, juuri virman perustanut ja lopulta totesin, että parempi villinä ja vapaana kuin täyttämässä kellokortteja stadissa.

Paljon haasteellisemi oli toisen kunnan vierailu paljon lähempää.  Olimme laittaneet normaaliin tapaan kaiken valmiiksi auditorioon ja neukkariin.  Erään kunnan kärkikolmikko tuli kylään. Delegaatiossa taisi olla kunnanjohtaja, kunnansihteeri ja elinkeinoasiamies ja kaikki miehiä.  Näytimme mitä voi tehdä kunnan kehumiseksi ja sitten neukkariin kahville.  Sitten tiedustelin, millaista ohjelmaa he olivat ajatelleet. Pitäisi tehdä sellainen video ja multivisiokin.  Vastakysymyksen saimme kunnansihteeriltä; voiko sellaisesta kunnasta tehdä ohjelman, jossa ei oo mittään?  Syntyi hetken hiljaisuus, jonka jälkeen esitin reippaasti, että sehän on vain valtava haaste tekijöille ja siihen sitten tunnustelin millaisella budjetilla olivat liikkeellä.  Kaadoimme vielä toiset kupit ja sitten kerroimme vaihtoehtoisista tuotantotaloista ja toivotimme menestystä.  Aina ei voi auttaa, vaikka haluaisikin.

Aivan toiosesta päästä oleva tuotanto sai sijansa 1989-1990 vuodenvaihteessa.  Joulu lähestyi eikä ollut juuri tietoa seuraavista tuotannoista, kunnes puhelin soi aaton aattona. Korvaani kerrottiin Rautaruukki Oy:n täyttävän 30 vuotta alkuvuodesta 1990 ja Finlandiatalolle tarvittaisiin juhlaohjelma - onnistuuko.  Ainoa mahdollinen vastaus oli, että onnistuu.  Siitä käynnistyi huikea tarina ja oman firmani suurin yksittäinen tuotanto, joka sitten esitettiin pääjuhlassa Suomen talouselämän kermalle.  Useampi juhlapuhuja viittasi spontaanisti näkemäänsä. Kaikki meni nappiin, vaikka koskaan ei voi tietää tekniikasta, siksi asias ehdotti, että jos ohjelma jostain syystä ei lähde käyntiin, niin ohitetaan se kuin mitään ei olisi tapahtunut. Tämän vuoksi esitystä ei painettu käsiohjelmaankaan.  Tässä opin luottamaan prosessiin.  Aikaa ei ollut minuuttiakaan liikaa ja vaativa haaste ratkaistavana.  Kehittelin konseptin, jossa ei puhuta sanaakaan millään kielellä, vain sävelletty mysiikki ja kuvat tehosteineen puhukoon juhlakalun puolesta.  Esitystä varten pääsaliin viritettiin kolme suurta valkokangasta.  Asiakas sai mitä halusi ja me saimme tehdä mitä parhaiten osasimme.  Laitoimme ns. sielumme tiskiin. Se kannatti.  Muistan kuin eilisen päivän hetken kun palasimme neukkarista ensimmäisestä palaverista, jossa tilaajan johto oli kertomassa mitä halutaan.  Heidänkin ajatukset ja ideat olivat jo lennokkaita.  Siinä sitten yhteyshenkilön kanssa kahdestaan palaverin jälkeen istuskellessa tein vain yhden kysymyksen.  Tiedustelin kuinka toimimme, kun kukaan ei puhunut rahasta mitään.  Tähän vastattiin, kai sinä ymmärrät, että ei tässä napeilla pelata.  Siinä oli annettu budjetti.

Tämä oli viimeinen suurtuotanto ennen kuin kaikki hiljeni.  Jokainen muistaa 90-luvun alun laman.  Se tuli aivan leikaten ja melkein kellon tarkkuudella voi kertoa milloin loppuivat kaikki tilaukset.  Me olimme Oulussa ja suurin osa alan firmoista Helsingissä.  Soittelimme silloin tällöin toisillemme tiedustellaksemme kuinka menee, eli montako viikkoa kukin on heittänyt tikkaa.  Kaiken kruunasi vielä devalvaatio ja markan päästäminen vapaasti kellumaan syyskuussa 1992.  Yrittäjä kaimani soitti aamulla ja kysyi paljonko minulla olikaan sitä valuuttakoriluottoa.  Ihmettelin kysymystä, johon hän vastasi velkojensa nousseen 40% viime yönä.  Huokasin helpotuksesta, omalla firmalla ei ollut lainkaan valuuttaluottoja, vaikka lähellä oli.